Tammikuun tunnelmissa
Tammikuu alkoi odottavissa tunnelmissa. Ennen joulua lunta oli sadellut vain vähän niin etelä- kuin pohjois-Suomessa ja ensilumenhiihdot olivat jääneet vain haaveeksi. Mutta heti uudenvuoden jälkeen alkoi sadella lunta reippaammin, ja joulukuun junaliput Kolariin oli siirretty sopivasti tammikuun alkuun.
Heti saapumispäivänä oli päästävä hiihtämään, sillä edellisestä hiihdosta oli ikuisuus, tai ainakin kymmenen kuukautta. Olimme olleet Äkäslompolossa hiihtämässä edellisen vuoden maaliskuun alussa, jolloin maailmankirjat menivät sekaisin koronan vuoksi. Jo oli siis aikakin päästä suksille.
Pakkasta oli reippaasti, joten valitsimme reitiksi Lämpökolmosen ja sieltä kautta Tunturijärvelle ja jatkoimme vielä kohti Ylläsjärveä. Ylhäällä olevilla reitillä pakkasta on noin kymmenen astetta vähemmän ja sukset luistivat edellisen kevään voiteilla yllättävän hyvin eikä hiihtokuntokaan ei ollut täysin hukassa. Olipa ihana päästä suksilla liikkeelle ja samalla sai ihailla todella tykkyisiä lumipuita.
Reilun viikon aikana sivakoimme pääosin samaa reittiä, mutta pari kertaa lauhemmilla säillä pääsimme hiihtämään myös Hangaskurun reittiä. Tämän kertaisilla hiihtoreiteillä teimme vain pieniä pysähdyksiä, sillä koronan vuoksi emme pysähtyneet laavuille eikä myöskään latukahviloihin.
Pientä koronajännitystäkin oli ilmassa, kun kurkkuni tuli kipeäksi. Koska olimme matkalla kotiseudulleni hoitamaan Äitini asioita, jouduin käymään koronatestissä. Se hoitui nopeasti MediYlläs lääkäriasemalla, ja testi antoi suuren mielenrauhan, kun molemmat tulokset olivat onneksi negatiivisia.
Loppiaisena vietimme aikaa aikuisten lastemme kanssa, jotka saapuivat iloksemme Äkäslompoloon. Teimme hyvää ruokaa ja ulkoilimme koko perheen voimin. Kävelimme Velhonkodalle pitkin lumista kävelyreittiä ja matkalla muistelimme koiraretkiämme jo edesmenneen kultaisennoutajan Netan kanssa. Perillä istuskelimme ulkona hetken aikaa ja palasimme sitten Äkäkotiin.
Eräänä iltapäivänä sain houkuteltua tyttäreni seikkailemaan kävellen ensin Varkaankurulle ja loppujen lopuksi kiertämään Kellostapulin kokonaan ympäri. Lähdimme liikkeelle sen verran myöhään, että oli jo hämärää alkumatkastakin. Etenimme puronreunaa pitkin alaspäin kohti Kesänkijärveä ja helppokulkuista polkua riitti Kesänkijärvelle saakka. Kun lähdimme nousemaan kohti Kellostapulin kurua, polku olikin lähes kokonaan hävinnyt lumeen. Myös pimeys oli tullut. Onneksi meillä oli otsalamput ja lämmintä mehua mukana. Tällä kertaa matka kurulle tuntui pitkältä. Kun vihdoin saavuimme kurulle, näimme sen olevan täysin paksun lumikerroksen peitossa. Jokunen suksenjälki näkyi lumessa, mutta käveltävää polkua ei ollut lainkaan. Koska olimme kurun kautta huomattavasti lähempänä Varkaankurun laavua ja siten kotiinpaluuta, päätimme sinnikkäästi jatkaa matkaa eteenpäin. Lunta oli paljon ja jalat upposivat syvälle lumeen. Etenemisestä tuli sekä hidasta että raskasta tarpomista. Taisi siinä muutama ärräpääkin livahtaa...
Kun vihdoin pääsimme lumisesta kurusta ylös, löysimme taas hyväkuntoisen talvipolun, jota pitkin pääsimme helposti ensiksi Varkaankurun laavulle ja sieltä Y1:sen parkkipaikalle. Loppumatkasta jaksoimme vielä väsyneinäkin ihailla pimeässä hohtavia tykkyisiä lumipuita. Tämä pieni seikkailumme lumessa tarpoen taisi kestää kaiken kaikkiaan viitisen tuntia ja kotiin päästyämme olimme rättiväsyneitä.