Loikkaus lumeen /muistoja koiraseikkailuista

Perheeseemme kuului 12 vuoden ajan kultainennoutaja nimeltään Netta. Netta oli rakas lemmikkimme ja mukana useita kertoja Äkäslompolon matkoillamme. Netta oli luonteeltaan hyvin seurallinen ja ehkä myös huomionkipeä ja aina innokkaasti lähdössä mukaan kaikille matkoille. Netta istuikin ensimmäisenä autossa odottamassa matkan aloitusta. 

Netan junamatka alkoi iltalenkillä Pasilan autojuna-asemalta Helsingin keskustaan, josta nousimme yöjunaan. Tai paremminkin nostimme Netan junaan. Netan aikaan oli junissa vielä ritiläportaat, joista eivät koiran tassut tykänneet. Junaan päästyään Netalla alkoi suuri jännitys, mitä hyvää saisi iltapalaksi. Niille tiedoksi, jotka eivät tunne noutajia, noutaja on erittäin ahne kaikelle ruualle, mutta erityisesti matkaherkuille, tai vielä tarkemmin kaikkien matkaherkuille. Pienessä junahytissä mikään ruokaan viittaava tuoksu ei jäänyt Netalta huomaamatta. Tai kerjäämättä. 

Netta nukkui yön pääosin rauhallisesti junahytin lattialla, mutta heräsin joitakin kertoja yöllä ja tunsin Netan lämpimän läähätyksen kasvoillani. Netasta oli hauskaa pitää päätä tyynylläni, ja odotella milloin huomaisin hänet. Ainakin rapsutuksia oli saatava, jotta Netan matkanteko sujui mukavammin. Yritimme muutaman kerran ulkoiluttaa Nettaa Oulun asemalla aamuvarhaisella pidemmän junan pysähdyksen aikana, mutta yleensä onnistumatta. Matkanteko oli Netasta liian jännittävää käydä asioilla ja palasimme takaisin junanhyttiin odottelemaan junan saapumista Kolariin. Loppumatkasta vuorostaan me jännitimme, jaksaako Netta pidätellä Kolariin saakka. 

Kun pääsimme Kolariin ja junasta pois, Netan riemulla ei ollut rajoja, kun hän huomasi siellä olevan paljon lunta. Lumeen oli heti päästävä loikkimaan ja pyörimään. Onneksi aseman läheisyydessä oli mahdollisuus kävelyttää ja ulkoiluttaa pidemmänkin lenkin edestä. Netalle lumikasat olivat mieluisia ja myös kaikki juna-asemalla olevat matkailijat, joilta Netta sai kerjättyä rapsutuksia.

Kerran meillä oli varattuna mökki Peltotievan alueelta ja mökin ympärillä oli valtavat lumikasat. Netta tutki etupihan ja tuli sitten sisälle. Avasimme terassin oven ja Netta syöksyi uteliaasti terassille ja loikkasi vauhdilla sieltä lumeen. Lunta oli paljon ja se olikin kevyttä puuterilunta. Netta katosi kokonaan lumen sekaan ja yritti kaivautua hyvin hämmentyneen näköisenä takaisin. "Mitä lunta tämä oli, joka piilotti minut lumeen kokonaan? Miksi tuo lumi ei kantanutkaan minua, vaan pölläytti vain lisää lunta päälleni? Äitiii! Minä hukun lumeen. Tule äkkiä auttamaan!"

Tässä kohdin pieni loikkaus ihmisten tarinoihin tuolloin vuokratusta Peltotievan mökistä. Lueskelimme siellä vieraskirjaa ja sattumoisin tuttu nimi löytyi kirjasta. Mökissä oli aikaa viettänyt myös eräs Sauli Niinistö seurueineen, nykyinen Suomen tasavallan presidentti. Olemme kenties nukkuneet Saulin kanssa samassa sängyssä. 

Netan suosikkeja Äkäslompolossa olivat kaikki ulkoilureitit, ja joitakin reittejä oli tehty koiria varten esim. Velhonkodalle. Tällä reitillä Netalle riitti tutkittavaa ja nuuskittavaa, kulkihan samalla reitillä paljon muitakin koiria. Erään kerran Netta oli tyttäremme kanssa lenkillä Velhonkodan reitillä ja satuin hiihtämään samoihin aikoihin läheltä koirareittiä. Kun Netta tunnisti tutun hajun, Netan oli ehdottomasti päästävä "äidin" luokse. Tyttärellä oli täysi työ saada Netta raahattua kaikkine neljänkymmenen kilon painoineen takaisin Äkäslompoloon. Netan mielestä "äitiä ei saanut missään tapauksessa jättää yksin metsään."

Eräällä uudenvuoden matkalla kapusimme talvipolkuja pitkin ylös Kellostapuliin. Tietenkin Netta oli mukana intoa ja energiaa puhkuen. Metsä ja tunturi olivat runsaan lumen peitossa, missä Netan oli mukava loikkia niin talvipolulla kuin myös polun vierellä. Välillä Netta kaiveli lumesta mielenkiintoisia tuoksuja (olisikohan ollut porojen papanoita tms.) ja välillä taas Netta nuuhki ja tervehti muutkin samaa reittiä kulkevat. Ainoa, mikä Nettaa harmitti, oli hihnassa kiinnipito. Porojen vuoksi koiria on pidettävä kiinni niin Äkäslompolon kylällä kuin luonnossakin liikkuessa. Noudatimme tätä sääntöä Netan harmiksi varsin tarkasti. 

Kapusimme lumikengillä Kellostapulin huipulle saakka ja näkymät sieltä olivat kauniit, jopa maagisen kauniit. Päivä oli jo hämärtymässä, vaikka oli vasta varhainen iltapäivä. Pakkasta oli jonkin verran, ja olimme pukeutuneet lämpimästi kaikki, Netallakin oli talvipuku päällä. Kapuamiseen ja takaisin paluuseen kului aikaa jokunen tunti. 

Kun palasimme takaisin mökin lämpöön, Netta etsiytyi lattialämmityksen lämpimimmälle paikalle lepäilemään. Tietenkin ennen lepoa Netan piti saada kunnon ateria. Netalla oli tapana pyytää (tai vaatia) ruoka-annostaan seuraavasti: ottamalla hampailla kiinni kädestä tiukasti, mutta kuitenkin hellästi ja siitä sitten voimakkaasti työntäen tai vetäen kohti ruokakuppia. "Etkö äiti tajua, että minulla on jo ruoka-aika ja hirmuinen nälkä?"

Tuosta Kellostapulin valloituksesta meille jäi todella mukavat muistot ja muistoksi myös valokuvia. Perheemme kaipaa vieläkin tuota kilttiä, aktiivista, seikkailunhaluista, jopa pelotontakin ja ruualle erittäin persoa koiraa. Netta oli meille rakas ystävä niin kotona kuin matkoillakin.