Kellostapuli ja lumoavat tykkylumipuut

Helmikuun aurinkoisilla pakkassäillä ja hiihdon välipäivinä kapusin pari-kolme kertaa Kellostapulille ihailemaan maisemia ja paksussa tykkylumessa olevia puita. Tykkyluminen maisema olikin henkeä salpaavan kaunista katseltavaa. Metsäpolkuja yksin kävellessäni ihastelin luonnon kauneutta ja puhtautta jopa ääneen. Ja tuo kauneus veti minua puoleensa yhä uudelleen ja uudelleen. 

Ensimmäisellä kerralla läksin liikkeelle varsin köykäisin varustein, Äkäkotiin jäivät niin eväät kuin lumikengätkin. Repussa oli kuitenkin mukana kamera ja drone kuvaamista varten. Tästä ensimmäisestä kerrasta tuli kuitenkin kiva seikkailu, sillä tutustuin Varkaankurulla mukavaan pariskuntaan, jolla oli kaksi suurta valkoista koiraa mukana. Uskaltauduin kyselemään ensiksi koirista ja sitten huomasimme tulevamme juttuun oikein hyvin. Kerroin heille, että olin etsimässä kävelypolkua Kellostapuliin, ja he lähtivätkin samalle reitille. Valitettavasti emme löytäneet sopivaa polkua (lumikengät mukana olisivat olleen tarpeen), mutta ennätimme siinä rupatella ja sovimme treffeistä myöhemmin. Jatkoin matkaani yksin toista reittiä pitkin kohti Kellostapulia ja pääsin kuin pääsinkin puurajalle saakka ilman lumikenkiä.

Seuraavalla kerralla pakkasin mukaan lumikengät ja myös eväitä. Tällä kertaa löysin lähes suoran reitin kohti Kellostapulia ja lähellä puurajaa laitoin lumikengät jalkaan. Nyt pääsin ongelmitta Kellostapulin huipulle saakka. Vaikka matkaan lähtiessä oli tyyntä, Kellostapulin päällä kävi melkoinen viima. Dronella lennättäminen ei onnistunutkaan, vaan piti laskeutua samaan paikkaan puurajan tuntumaan, jossa olin ollut jo edellisellä kerralla. Siellä tuulen suojissa sain kuvattua dronella. Myös kameralla kuvaus onnistui ja tykkyisen muhkuraiset puut ja kasvit olivat uskomattoman kauniita iltapäivän auringon loisteessa.

Tykkypuita katsellessa mielikuvitukseni pääsi jälleen vauhtiin ja näin tykyissä monenlaisia hahmoja. Yritin kuvata niitä hahmojen perusteella ja laitankin joitakin kuvia selityksin mukaan tämän tarinan yhteyteen. Oli kuin olisin ollut hienossa taidenäyttelyssä, kun tykkyjen hahmoja katselin ja niitä tulkitsin. Koska taidenäyttely oli antoisa, päätin houkutella miehenikin seuraavalle Kellostapulin reissulle. 

Läksimme seuraavana päivän kapuamaan Kellostapuliin iltapäivän aikaan ja olimme ylhäällä auringon laskiessa. Jälleen tykyt olivat upeita, mutta tällä kertaa myös mystisen näköisiä, ainakin minun mielestäni. Hämärä ja pakkanen toi omat haasteensa kuvaamiseen. Olin onneksi varustautunut kuvaamiseen paksuilla vuorellisilla villasormikkailla, joista sormenpäät saa helposti esiin kuvausta varten. Dronen kasaaminen pakkasella tunturin viimassa on oma taitolajinsa, sillä sormet jäätyvät nopeasti. Nuo vuorelliset villasormikkaat osoittautuivat oikein onnistuneeksi valinnaksi, ja sormet pysyivät mukavan lämpiminä. 

Halusin kuvata tykkypuita myös pimeällä, mutta en tohtinut enää neljättä kertaa kavuta Kellostapuliin. Olin nähnyt huikeita tykkyjä myös hiihtoreitillä Lämpökolmoselta Tunturijärvelle ja eräänä iltana läksin lumikengillä tälle reitille. Lumikengillä liikkuessa on haasteensa, koska etenemin umpihangessa on hidasta, enkä tohtinut pimeässä mennä kovin kauas metsään. Joten kuljin osan matkaa pitkin ladun pohjaa ja sieltä tein piipahduksia pimeän metsän uumeniin. 

Olin liikkeellä varsin myöhään, ja siten tämä kuvausretki jäi vain pariin tuntiin. Mutta tälläkin matkalla näin aivan uskomattoman kauniita taideteoksia pimeässä, mutta lumesta hohtavassa metsässä. On vaikea uskoa, että pimeässä metsässä voi nähdä oikein hyvin. En myöskään tuntenut olevani metsässä yksin, sillä löysin paljon eläinten jalanjälkiä. Metsässä on elämää talvella ja sitä voi löytää myös pimeässäkin.