Hulvaton hillahulluus

Jo kesäkuun lämpimillä säillä lupailtiin, että tänä kesänä saataisiin hyvä marjasato, koska pölyttäjiä oli ollut paljon pohjoisen lumisen talven jäljiltä. Lisäksi oli lämmintä ja sateita sopivasti vuorotellen. Heinäkuun alkupuolella alkoikin näkyä viestejä, että hillan raakileita olisi todella paljon ja tämä alkoi nostattaa hillakuumettamme.

Tarkasti ajoitettuna saavuimme Äkäslompoloon, sillä ensimmäisiä kypsiä hilloja oli poimittu jo aiemmin eteläistä Lappia myöten. Heti ensimmäisenä päivänä olikin päästävä tarkistamaan tilannetta edellisen vuoden tutuilta soilta. Hillaa oli tulossa paljon, mutta pääosa oli vielä raakaa ja hetken aikaa murehdimme olimmeko sittenkin liian aikaisin liikkeellä? Tämä murhe osoittautui turhaksi, sillä hillaa oli runsaasti niin korpisoilla kuin avosoilla ja avosoille siirtyessä pääsimme kypsiin hilloihin heti käsiksi.

Runsas sato tarkoitti täysiä sankollisia ja paljon puhdistettavaa. Puhdistus on kuitenkin paljon kevyempää hommaa kuin suolla kävely ja mukavaa puuhaa sekin. Pakkaseen päätyi päivittäin kymmeniä hillapusseja. Lisäksi tuli myös oikein hyvä mieli päivän saaliista.

Hillahulluus siis iski meihinkin eikä se ollut yllätys, koska se on iskenyt jo usein aiemminkin. Tuo hulluus tarkoittaa, että joka päivä on päästävä suolle ja päivän päätteeksi suunnitellaan seuraavan päivän kohteita, mistä löytyisi vielä hyvä, ehkäpä vielä parempi saalis? Tänä vuonna se tarkoitti myös määrän ihmettelyä.  Kun osuimme kohteeseen, jossa pensasmaisesti kasvaneita ja kypsyneitä hilloja oli niin paljon, ettei jalalle meinannut löytää sijaa, niin suusta lipsahti mitä kummallisempia ihmetyksen sanoja, joita ei tähän kannata edes kerrata. Tiivistetysti voisi sanoa, että "voi hyvänen aika, voiko tämä olla edes totta?"

Hulluus tarkoittaa myös sitä ettei millekään muulle jää aikaa kuin hillan poiminnalle. Turha oli suunnitella muita aktiviteettejä ennen kuin pakastin oli täpötäynnä. Pakastin kävikin iltaisin kuumana ja sitä piti lepytellä ja taputella rauhoitellen, koska pakastimesta kuului äänekästä kitinää liiasta pakastustyöstä. Lisäksi se tarkoitti, että juoduimme miettimään, miten ylimääräiset hillat saataisiin säilytettyä ilman toisen pakastimen hankintaa? Tähän neuvokas hillamieheni keksi menetelmän vaihdella päivittäin aiemmin pakastetut hillat vuorokaudeksi kylmälaukkuun ja uudet tuoreet hillat pakastimeen. Tällä keinolla saimme kaksi pakastimellista hilloja pakastettua ennen kotimatkaa.

Hulluus tarkoitti myös, että viimeisenä päivänä piti lähteä hillasuolle ja poimia sangot vielä kerran täyteen ja viedä ne sellaisena kotiin ja pakastaa hillat vasta kotipakastimessa. Kun palasimme kotiin Äkäslompolosta, jouduimme toteamaan, etteivät kaikki mahtuisi kotipakastimeenkaan.  Jouduimme sittenkin hankkimaan sen ylimääräisen pakastimen. Tätä lienee hillahulluus pahimmillaan.

Kävimme edellisenä vuonna tutuiksi tulleilla "Mikon ja Ullan soilla" ja löysimme tänä vuonna myös uusia soita. Tyttäremme tuli avuksemme ja hänestä tuli meidän "nuorempi hilla-agenttimme" ja nimesimme erään erittäin hyvän hillasuon hänen mukaansa. Palaamme varmasti seuraavina kesinä "Millan suolle".

Voisi kuvitella, että on vaikea löytää hyviä hillapaikkoja. Meille maisemat ovat tulleet tutuiksi talvisilta hiihtoreissuilta ja kesäisiltä pyöräreissuilta, mutta parhaimmat hillapaikat osuivat kohdallemme ihan vaan kokeilemalla. Toki taustalla on kymmenien vuosien kokemus hillasoilla liikkumisesta ja erilaisten soiden tuntemuksesta. Tämä tekee asian helpommaksi. Lisäksi muistimme pitää huolen siitä, että pysyimme lähellä tietä ja tiesimme koko ajan, missä liikuimme. Emme halunneet kuulua siihen joukkoon, jotka eksyivät hillasuolle. Tätä taisi sattua liian monelle hillahulluuden uhrille tänä vuonna.

Vielä lopuksi on pakko kertoa, että yhdeksän päivän aikana pidimme kuitenkin kaksi päivää vapaata hillan poiminnasta. Vaikka sydäntä silloin kivistikin, paljonko hyvää hillaa jäi noina päivinä poimimatta?