Hillan jäljillä

Hilla on perheemme suuri herkku ja myös superterveellinen marja. Kotiseudullani ja muuallakin hillaa kutsutaan lakaksi, mutta Äkäslompolossa se on hillaa ja paikallisten mukaan lakkaa saa vain rautakaupasta. Nimellä ei nyt ole niinkään suurta väliä, vaan sillä löytääkö tätä herkkua vai ei.

Saavuimme Äkäslompoloon yli 30 asteen helteillä ja mielessä poltteli jo mahtavat hillasaaliit. Siispä helteistä huolimatta ensimmäisenä päivänä kumisaappaat jalkaan, sanko käteen ja askeleet kohti suota. Sen verran viisautta oli kuitenkin mukana, että vyötärölaukkuun pakattiin runsaasti vettä ja mukaan myös verkollinen hyttyspäähine. Lämpöä hohkavalla suolla kuluu paljon nestettä ja kova jano on myös paikallisilla hyttysillä.

Ensimmäinen kohde oli aikaisemmilta vuosilta tuttu Ylläsjärven puolella oleva korpisuo, jossa oletimme hillojen odottavan meitä. Mutta eivätpä odottaneetkaan, sillä korvelta löytyi vain muutama yksittäinen marja. Kun totesimme kohteen olevan hillaton, kävin mielessäni kesän säät, oliko ollut tuulta, sadetta ja hallaöitä? Löytyisiköhän jostakin korkeammalla paikalla olevasta suolta hillaa paremmin? Näillä ajatuksilla palasimme Maisematielle ja päätimme kokeilla Tunturijärven ympärillä olevia soita. Hikeä valuen talsimme pyöräilyreittiä pitkin Tunturijärvelle ja totesimme sielläkin jäävämme ilman saalista.

Tunturijärvellä onneksemme törmäsimme pyöräilijöihin ja jäimme juttelemaan heidän kanssaan hetkeksi hillan poimimisesta. Nainen kertoi nähneensä toisella pyöräreitillä hyvän hillapaikan ja neuvoi auliisti sinne, koska hänen miehensä ei halunnut käyttää aikaa hillan poimintaan. Kysyin tarkkaa paikkaa ja kun olin varma paikasta, kiittelin auliisti vinkistä ja vielä perään huutelin, äläpä vinkkaa paikasta muille! Sinne me suunnistaisimme heti seuraavana aamuna. Tämän kunniaksi päätin ennen Äkäslompoloon paluuta pulahtaa Tunturijärveen ja kuinka raikastava olikaan Tunturijärven vesi.

Toinen hilla päivä oli vielä helteinen ja lähdimme saamamme vinkin perusteella uudelle suolle. Todellakin, vinkki piti kutinsa ja suolla oli punaisenaan hillaa. Mutta suurin osa marjoista oli vielä raakileita ja totesimme, että tänne täytyy palata vielä. Annetaanpa näiden herkkujen vielä kypsyä. Suo oli vaihteleva rahkasammal- ja korpisuo ja kooltaan mukavan kokoinen. Tänne siis päivän, parin päästä takaisin. Sen verran olimme jo päässeet hillan makuun, että päätimme lähteä vähän kiertämään pitempää reittiä Muonion puolelle, josko osuisimme jollekin toiselle hyvälle hillapaikalle. Aikamme ajeltuamme mieheni näki tien varressa olevan avosuon ja siellä hilloja. Ja näkikin aivan oikein! Avosuolla hillat olivat kypsempiä ja saimme ensimmäisen mukavan saaliin. Nimesin paikan Mikon suoksi, koska emme tunne paikallisia soita nimiltä. En edes tiedä, onko niillä nimiä, mutta meidän tarinoissamme tärkeimmät paikat ovat nyt näin nimettyjä.

Koska päivä oli ollut todella hikinen, päätimme kotimatkalla vaihtaa uimapuvut päälle ja mennä uimaan Äkäslompoloon. Tästäkin uintiretkestä tuli oikein mukava, sillä Äkäslompolon uimaranta on hiekkainen ja siinä pystyi uimaan mukavan pitkälti rannan suuntaisesti. Uiminen teki oikein hyvää hartioille ja piristi kummasti. Kotiin päästyä alkoi toinen uurastus, sillä hillasaalis piti vielä puhdistaa ja pakastaa, jotta herkut saataisiin nopeasti säilöttyä.

Kolmas päivä jäi hillasuolla käynnin osalta väliin, sillä vuokrasimme tuolloin maastopyörät. Pyörän etuosaan kiinnitimme pyörälaukut ja laitoimme laukkuihin hilla-astiat siltä varalta, että osuisimme pyöräretkellä hillasuolle. Tämä toiveemme ei kuitenkaan toteutunut. Seuraavina päivinä vuorottelivat hillan poiminta ja pyöräily - onneksemme jo paljon viileämmässä säässä. Saimme hillaa poimittua mukavasti päivittäin ja pakastettujen hilla-annosten määrä kasvoi hyvää vauhtia.

Toiseksi viimeisenä hillapäivänä palasimme pyöräilijänaisen vinkkaamalle hillapaikalle ja oletimme, että tällä kertaa saaliistamme tulee erinomainen. Kun tulimme paikalle, näimme Valko-Venäjän rekisterikilvillä varustetun auton parkkeerattuna aivan hillasuon viereen ja olimme järkyttyneitä. Meidän aarrepaikallemme oli tullut tunkeilijoita ja juuri siinä parhaassa paikassa ahkeroi kolme valkovenäläistä poimijaa, voi harmitus! Päätimme kävellä paikan ohi ja näimme siinä vielä paljon poimittavaa ja raakojakin. Menimme hieman edemmäksi poimimaan. Olin kierrellyt edellisellä kerroilla alueella laajemmin ja tiesin, että hieman kauempana hillapaikat jatkuvat. Yksi valkovenäläisistä lähti seuraamaan meitä ja olikin menossa samaan paikkaan. Päätimme oikaista suon poikki ja kiirehtiä, jotta ennättäisimme aikaisimmin. Olimme aiemmin perillä ja keräsimme kiireen vilkkaan hilloja. Mies seuraili meitä ja poimi ahkerasti itsekin. Tästähän kehkeytyi Suomi - Valko-Venäjä hillakilpailu. Paluumatkalla kävimme tarkastamassa sen alkuperäisen hyvän paikan ja totesimme sen täysin tyhjäksi, kaikki raakileetkin oli poimittu. Tämäkös harmitti meitä, koska olimme juuri niitä hartaasti kypsytelleet!

Viimeisenä päivän palasimme Mikon suolle ja ajattelimme tutkia tien toisella puolella olevaa isoa suoaluetta tarkemmin. Siellä osuimme kunnon korpipaikkaan, jossa oli paljon kosteikkoa, puita ja äärimmäisen suuria ja herkullisia hilloja. Niitä poimiessa totesin, että nyt löytyi minulle mieluisa suo, jonka voisi nimetä minun mukaani. Mieheni oli viikon aikana ehdotellut eri paikkoja nimettäväksi, mutta vasta tämä kelpasi minulle. Kuvaavaa näissä kahdessa nimetyssä suossa on, että toinen on aurinkoinen avosuo, helppo ja valoisa. Tämä toinen on taas hankalampi ja pimeämpi, johon minä taas tykästyin. Näistä mieleeni juolahti laulu Päivänsäteestä ja Menninkäisestä, jota mukaillen toinen meistä valoisan suon lapsi on ja toinen pimeämmällä korpisuolla mielellään vaeltaa...

Kotiin lähtiessä pakkasimme kylmälaukkuun mukavan määrän pakastettuja hilloja, kylmäkallet ja muovipulloihin jäädytettyä Tunturi-Lapin vettä. Näillä keinoilla saimme hillat kuljetettua vahingoittumattomina lähes 20 tuntia kestäneellä kotimatkalla. Kotona hillat laitettiin pakkaseen ja sulettuaan Tunturi-Lapin vesi maistui erityisen hyvältä. Ensi kesänä palaamme Mikon ja Ullan soille, ja etsimme lisää uusia hillapaikkoja. Niitä siellä riittää kaikille, ehkä myös valkovenäläisillekin.

Hillanpoimijan historiasta: kuten jo alussa mainitsinkin lakan olevan minulle se tutumpi nimi. Pääsin lakanpoiminnan saloihin jo lapsuudessa rakkaalla kotiseudullani Kainuussa. Silloin kävin marjastamassa usein äitini ja isäni kanssa ja viihdyin jo silloin suon tuoksuissa. Lakan kukintaa, sateita, hallaöitä seurattiin kesän aikana tarkasti ja kun marjastusaika koitti, liikkeelle lähdettiin aamuvarhaisella. Saaliita verrattiin ja hyviä paikkoja kerrattiin päivän päätteeksi ja hyvillä mielillä seuraavaa jo suunniteltiin. Mieleni sopukoihin juurtui suopursun tuoksu ja se onkin yksi lempituoksuistani edelleen.

Olen vienyt myös omat lapseni jo pienenä suolle ja varsinkin tyttäreni on kasvanut innokkaaksi marjastajaksi. Tällä reissulla pääkaupunkiseudulla kasvanut mieheni "joutui" hillakaverikseni ja ehkä hieman vastustelikin innokkuuttani lähteä hillan poimintaan. Viimeisen parin päivän aikana näin innostuksen tarttuvan häneenkin (ainakin uskottelen itselleni näin) ja viimeisenä päivänä hän yllätti minut päihittämällä poimittujen hillojen määrällä. Hänestähän on kasvamassa kelpo marjastaja!