Fatbike -seikkailuja

Heinäkuun hellepäivien jälkeen vuokrasimme pyöräilyretkiä varten leveärenkaiset maastopyörät Fatbiket eli "läskipyörät". Ensimmäisenä kohteena oli Kotamaja, joka on ajoittain auki kesälläkin. Pyöräilyn aloitus sujui mallikkaasti tieosuudella ja totesin Fatbiken olevan kevyt poljettava, sillä olin kuvitellut leveiden renkaiden olevan paljon raskaammat polkea.

Alkumatka oli helppoa hiekkatietä ja ensimmäinen pysähdys oli kauniin Kesänkijärven rannalla. Siitä matka jatkui jyrkähköä ja osin kivistäkin metsäpolkua pitkin kohti Latvamajaa ja sähköavusteisuus otettiin ensimmäisen kerran käyttöön. Aika toimivilta ja helpoilta tuntuivat nämä avusteet ja alkumatka ja totuttelu pyörään sujui ongelmitta.

Pysähdyimme Latvamajalla tervehtimään ja kuvaamaan poroja, ja näiden jälkeen jatkoimme matkaa kohti Hangaskurua. Matka muuttui paljon kivisemmäksi ja haastavammaksi. Hangasojankurun reitti, joka kulkee Kesänkitunturin ja Lainiotunturin välillä, alkoi tuntua myös paljon pidemmältä kuin talvella hiihtäessä. Nyt tarvittiin kaikkia uusia maastopyöräilytaitoja: sähköavustus päälle, isompien kivien kiertäminen, pienempien rohkeasti ylittäminen, polulla pysyminen, polkimien kiviin osumisen varomista, jatkuvaa vauhdin lisäystä tai vähennystä, satulan lasku alas, jotta jaloilla saa tarvittaessa tukea maasta, takapuolen nosto satulasta ja polkimilla seisominen. Näitä kaikkia koko ajan vaihdellen ja katse tiukasti polussa kiinni pitäen. Fatbikella pienten ja vähän isompienkin esteiden ylitys sujui onneksi helposti.

Vaikka ilma ei ollut kovin lämmin, tuli polkiessa hiki ja tuntui, että töitä joutui tekemään useilla lihaksilla. Kun pääsimme Hangaskurun laavulle, emme malttaneetkaan pysähtyä, vaan matka jatkui kohti Kotamajaa. Reitti oli onneksi helpompi ja vauhtiakin tuli lisää. Kotamajalle oli jo kiire, jotta ennättäisimme perille ennen sen sulkemista. Olimme syöneet vain kevyen aamupalan ja vatsassa jo kurni jo nälkä ja jonkinmoista uuvahtamistakin oli myös havaittavissa. Kotamajalla keittoa tilatessa myönsin majan emännälle, että onpas tuo maastopyöräily melkoisen raskasta puuhaa ja kerroin mistä olimme tulleet. Tähän emäntä vastasi, että monet nuoret kovakuntoiset miehet ovat kertoneet tuon reitin olleen raskas. Mitä ihmettä? Olipa meidän tuuria valita haastava reitti ensimmäiseksi maastopyöräharjoitteeksi. Ja että se oli ollut raskas nuorille miehillekin. Mieleni piristyi tästä tiedosta kummasti.

Kotamajan herkullisen keiton ja kahvin jälkeen voimat palautuivat ja tutkimme karttaa, mitä kautta kannattaisi palata takaisin. Takapuoleni kuitenkin kertoi, että valitse helpoin ja nopein reitti, sillä kivikossa se oli jo joutunut kokemaan kovia. Siispä läksimme Kukastunturin reunaa takaisin, sillä tiesimme Kukastunturin jälkeen olevan pitkän alamäen ja lopuksi Nilivaaran kautta pääsisi nopeaa ja helppoa reittiä takaisin Äkaslompoloon. Tämä valinta osoittautui oikeaksi, takapuolen onneksi.

Fatbike osoittautui ensimmäisellä maastopyöräretkellä todella hyvälaatuiseksi, sillä se oli varustettu eri tyyppisillä sähköavusteisilla valinnoilla ja näistä maasto -asetus oli paras kivikkopoluilla, koska se veti juohevasti eteenpäin ilman nykimistä. Toinen suuri apu oli napin painalluksella toimiva satulan lasku ja nosto, jota tarvittiinkin usein kivikkoisella reitillä. Kolmas mainio avuste minulle selvisi vasta pari päivää myöhemmin...

Muutama huomio ensimmäisestä maastopyöräilyharjoitteesta: kivisellä ja kapealla polulla ajaminen onnistuu, kun siihen keskittyy kunnolla. Ajatukset ja katse eivät saa harhailla ja keskittymisen myötä kaikki muut ajatukset kaikkoavat. Toinen huomio on, että pitkospuilla (kaksi 20 cm lankkua vierekkäin) ajaminen on todella vaikeaa, sillä jostakin syystä tasapaino ja tarkkuus (tai rohkeus) ei riitä pitkospuilla pysymiseen. Pitkospuita on kosteikkojen ja soiden kohdalla, joten putoaminen tarkoittaa vähintään jalkojen kastumista. Helpompi siis työntää kuin löytää itsensä suosta. Kolmantena huomiona vielä, että vaativassa maastossa pyöräily käy hyvästä kuntoilusta, vaikka avusteita käyttäisikin.

Seuraavana päivänä suunnittelimme, että teemme illalla vain kevyen ja palauttavan pyöräretken Tunturijärvelle. Tavoitteena oli ajaa Kaulavaaran kautta Luosujärven suuntaan ja nousta ennen Luosua Tunturijärven reitille. Koska tämä olisi vain lyhyt ja kevyt reitti, otimme mukaan vain vähän vettä ja lähdimme puoli kuuden jälkeen polkemaan.

Ensimmäinen erehdys sattui heti alkumatkaan, sillä läksimme polkemaan kohti Velhonkotaa ja emme löytäneetkään Kaulavaaran reitille. Ohitimme Velhonkohdan ja sen jälkeen lähdimme nousemaan kivikkoista pientä polkua ylös kohti oikeata reittiä. Kaikki edellisenä päivänä opitut taidot tarvittiin käyttöön. Hiihtolenkeiltä maasto oli tuttua, mutta kesällä kuitenkin aivan erinäköistä. Ihmettelimme välillä paperikartasta ja välillä Google Mapsista missä liikumme tai mitä reittiä pitäisi jatkaa. Aikamme rinnettä noustuamme, tulimme vihdoin oikealle reitille, ja siitä matkanteko taas eteni mukavasti.

Lähempänä Luosujärveä oli useita risteäviä polkuja ja käännyimme väärästä risteyksestä ja huomasimme liian myöhään olevamme Luosujärvelle menevällä autotiellä. Luimme jälleen karttaa ja pähkäilimme, josko tieltä pääsisi takaisin Tunturijärven reitille. Karttaan reitti oli merkitty, mutta maastoon ei. Aikamme etsittyämme löysimme pienen pensaikon takaa pitkospuut, joita pitkin pääsi työntämään pyörää kohti Luosujoen ylitystä ja Tunturijärven reitin alkua. Pitkospuut olivat jo hajoamispisteessä, joten lopulta jatkoimme reittiä pyöriä työntäen. Varmaankin lahonneiden pitkospuiden takia maastomerkit puuttuivat. Kun pääsimme kuivalle maalle ja oikealle reitille, huomasimme sen jatkuvan haastavana reittinä kohti Tunturijärveä. Takapuolta säästellen ajattelimme kiertää loivempaa, mutta pidempää reittiä Aurinkotuvan kautta koukaten. Poljimme vauhdilla ja matka jatkui Aurinkotuvalle, jossa totesimme Tunturijärvelle johtavan reitin olevan odotettua heikkokuntoisempi. Jälleen nopea reitin uudelleenvalinta ja matka jatkui edelleen kohti Palovaaraa ja sieltä sitten Maisematielle saakka. Koska kello näytti jo yhdeksää, päätimme polkea nopeinta reittiä takaisin Äkäslompoloon ja jättää vaikeasti saavutettavan Tunturijärven tältä erää. Lisäksi nälkä oli jo hirmuinen, koska päivän tukevampi ateria oli ajateltu syödä vasta iltalenkin jälkeen. Jääkaappiin oli jäänyt puolikas pitsa edelliseltä illalta ja sen ajatteleminen sai nälän vain tuntumaan suuremmalta.

Ylläsjärveltä lähdimme polkemaan Maisematietä pitkin ja sähköavusteista Turbo (se vahvin) oli pakko ottaa käyttöön. Toki se helpotti polkemista, mutta töitä sai siinäkin tehdä, koska Maisematie on hyvin nousujohteinen. Pitkän polkemisen jälkeen tuli vastaan näköalapaikka, josta vihdoin näkyi alkuperäisessä reittisuunnitelmassa ollut Tunturijärvi. Olimmekin kierrelleet sen kaukaa ympäriinsä. Loppumatkasta Maisematieltä erkani reitti pururadalle ja pääsimme jälleen metsän suojaan ja tällä kertaa Isometsän nousu olikin Isometsän reipas lasku. Olimme Äkäslompolossa kymmenen jälkeen ja pitkään mielessä hehkutettu pitsan puolikas maistui taivaalliselta. "Kevyt" iltalenkki kesti reilut viisi tuntia ja alla oli päivällä tehty muutaman tunnin hillanpoiminta ja suolla kävely, joten ruuan ja saunan jälkeen sänkyyn kömpi todella väsyneet maastopyöräilijäharjoittelijat.

Kolmantena päivänä jälleen edettiin samalla kaavalla, ensiksi hillan poimintaa ja suokävelyä (joka muuten oikein hyvin verryttää kipeytynyttä takapuolta) ja sitten illalla uusi yritys kohti Tunturijärveä. Päätimme, että tällä kertaa emme eksy reitiltä ja lähdimme liikkeelle Isometsän nousun kautta. Jatkoimme sieltä vain yhtä mahdollista reittiä, latupohjaa pitkin kohti Tunturijärveä. Alkumatka sujui helposti ja mukana oli eväät, kamera ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Ennen Tunturijärveä muistui mieleeni reitti Yllästunturiin. Olisipa mukava kokeilla sitä reittiä näin hyvällä pyörällä ja Yllästunturin laelta voisi ottaa ilta-aurinkokuvia näin kauniilla ilmalla.

Siispä teimme reittimuutoksen Tunturijärvellä ja Fatbiken renkaat pyörivät  kohti Ylläsjärveä. Reitti oli hyvä ajaa ja kiviä vähän kierrettäväksi. Nopeasti olimmekin Ylläsjärven puolella ja sieltä lähdimme nousemaan laskettelukeskuksen takaa kiertäen ylös tunturin rinnettä. Metsän siimeksessä reitti tuntui vielä helpolta. Pohdiskelin, miksiköhän ovat merkinneet pyöräilykarttaan reitin mustaksi eli erittäin vaativaksi. Kun pääsimme puurajan yläpuolelle, ymmärsin miksi. Pyöräreitti nousi vahvasti ylöspäin ja kulki yli suurien tunturikivikkojen (rakka). Rohkeus ei enää riittänyt rakalla ajamiseen, sillä kaatuminen olisi tarkoittanut isoihin kiviin iskeytymistä. Jatkoimme matkaa pyöriä työntäen. Tässä vaiheessa aloin jäädä jälkeen miehestäni ja Fatbike tuntui todella raskaalta nostellessa sitä kivien yli. Edellä mieheni näytti jaksavan paremmin ja odotteli minua jossakin vaiheessa ja kysyi: käytäthän sitä WALK:ia, onhan se päällä? Minä ärähdin siihen, että etkös näe, että tässähän minä kivikossa kävelen. Mitä ihmeen WALKia? Tämä olikin sitten se kolmas Fatbiken avuste, jolla saa pyörää työnnettyä avusteisesti huomattavasti kevyemmin. Matkani helpottui tästä ja tuli tunne, että selviän tästäkin reitistä. Olimme kolmannella maastopyöräilyharjoitteella päätyneet vaikeimmalle ja raskaimmalle reitille ilman sen tarkempaa suunnitelmaa.

Rakka -osuiden jälkeen (näitä oli paljon) olimme Ylläksen ja Keskisen laen välimaastossa ja suunnistimme sieltä kohti Ylläksen Huoltotieltä. Huoltotietä pitkin pääsi jälleen ajamaan sujuvasti jyrkkääkin ylämäkeä Turbo -avusteella. Olimme kavunneet tunturia ylöspäin ilta-auringolta varjossa sekä tuulelta suojassa ja kun pääsimme ylös auringon puolelle, meitä odottikin siellä hyvin voimakas tuuli. Vaikka Fatbike on raskas pyörä, tuuli yritti puskea meitä koko ajan tien sivuun. Päätimme jatkaa aina YlläsKammille (korkeus 719 m) saakka ja siellä tuulen suojaan juomaan ja haukkaamaan pientä purtavaa. Kammilla vasta tajusin, kuinka upeat maisemat olivat silmien edessä! Otin kameran esiin ja lähdin ottamaan kaivattuja ilta-aurinkokuvia.

Kello kävi jo iltakymmentä ja kun voimatkin olivat jo vähissä, päätimme lähteä laskeutumaan huoltotietä pitkin Äkäslompoloon. Tämä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä tien pinnalla oleva sora teki tiestä liukkaan ja alamäki oli paikoin liian jyrkkä ajettavaksi. Joten jälleen jalkaisin eteenpäin, tällä kertaa pyörän jarruja painellen ja jaloilla painovoimaa vastustellen. Kun pääsimme takaisin puurajalle, loppureitti oli helppoa alamäkiajoa, ja olimme Äkaslompolossa iltakymmenen jälkeen. Nukkumaan mennessä vielä mietin, jokohan rankimmat reitit on tullut kokeiltua.

Seuraavana päivänä jälleen ensiksi hillasuolle, mutta tällä kertaa jo hyvissä ajoin iltapäivällä pyörän selkään, koska oli pyörien palautuspäivä. Nyt suunnitelmissa oli ajaa Tunturijärven kautta Luosulle ja Kaulavaaran kautta oikeaa reittiä takaisin Äkäslompoloon. Tällä helpommalla reitillä tuli tunne, että olen vihdoin oppimassa uusia taitoja ja kivikko-osuudella pyörä kulkikin jo varsin ketterästi. Olimme perillä ajoissa ja tällä kertaa ennätimme illalla ulos syömään.

Ruokapaikan terassilla istuskellessa ja hyvää ruokaa nautiskellessa, oli mukava muistella upeita maastopyöräreittejä, sekä kiittää rohkeudesta lähteä noille reiteille, vaikka ne haastavia olivatkin. Opinko jotakin? Kyllä, ehdottomasti. Ensinnäkin maastopyöräily on oikein mukavaa, mutta vaatii suunnittelua ja muutakin. Vaikka kuvittelet lähteväsi vain kevyelle iltalenkille, joka kerta kannattaa pakata mukaan reilusti juotavaa ja eväitä. Pyöräilykypärä on ehdoton vaatimus, sillä kivikossa kaatuessa voi käydä todella huonosti. Toinen lähes pakollinen "kaveri" on satulan pehmuste, sillä maastopyörän satula on kapea ja kova. Parempi pehmentää, vaikka se ei täysin takapuolta pystykään suojaamaan. Muita tarvittavia perusvarusteita ovat kartta, kännykkä, lisävaatteet, sillä maastot ja säät vaihtelevat ja matkaan voi tulla yllättäviä mutkia. Pyörällä ajoa kannattaa harjoitella etukäteen, sillä maastossa pyörän monipuolisia käsittelytaitoja tarvitaan. Hyvä kuntokaan ei olisi pahitteeksi. Ja vielä pyörävalinnasta sellainen huomio, että näissä maastoissa, kivikoissa ja kosteikoissa Fatbike on oikein mainio menopeli. Etenkin jos on samanlainen metsän menninkäinen kuin minä, jolle vain metsä- ja tunturipolut kelpaavat. Kun välineet ja pyöränpolkija ovat kunnossa, upeassa luonnossa liikkuminen on todella antoisaa.

Lomaviikko vierähti hyvin aktiivisesti ja nopeasti. Maastopyöräilyn ja hillan poiminnan lisäksi oli suunnitelmissa ollut melomista ja patikointia, mutta aika ja eikä kuntokaan riittänyt tällä erää näihin kaikkiin. Uutta tekemistä jäi seuraavallekin kerralle varastoon, mikä on oikein mukavaa. Luonnossa liikkuessa sielu lepää ja mieli virkistyy kummasti. Näitä fiiliksiä ja maisemia jään jälleen kaipaamaan.